Tammisen Muistelmat tekee arjesta juhlaa

Petri Tamminen: Muistelmat. Otava 2004.





Petri Tammisen Muistelmat on eriskummallinen edes löyhästi omaelämäkerralliseksi teokseksi. Ensinnäkin Tamminen päätyi julkaisemaan ”muistelmansa” vain 37-vuotiaana. Lisäksi muistelmilla on pituutta alle 80 sivua. Tamminen ei muutenkaan ole sanoja tuhlaillut: teoksen luvut ovat sivun tai kahden mittaisia. Tamminen onkin lyhytproosan mestari. Koska teksti on hyvin aukkoista, jää lukijalle paljon tilaa tehdä omia päätelmiään. Toisaalta Tamminen onnistuu kertomaan vähäsanaisuudessaankin paljon, ja tämä eleetön sanataiturointi tekee kirjasta valtavan nautinnollista luettavaa.



Teos poikkeaa tavallisista muistelmista ennen kaikkea sisältönsä puolesta. Tammisen Muistelmista ei juuri glooriaa löydy. Sen sijaan Tamminen hemmottelee lukijoitaan tarkkanäköisillä ja humoristisilla tuokiokuvilla, välähdyksillä eletystä elämästä. Tamminen tuntuu teoksessaan ivaavan koko elämäkertakirjallisuutta, jossa usein saavutukset ovat mahtavia ja normaali arki kirosana. Tammisen Muistelmat taasen nostaa nimenomaan arjen parrasvaloihin.



Tamminen kuvaa hienosti, kuinka sattumanvaraisia ja ehkä merkityksettömältäkin tuntuvia asioita muistiimme ankkuroituu. Teos saa lukijan kysymään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Selkein muisto omista häistä saattaa liittyä kirkon maton kuviointiin, ja paluu työkaluvajaan vuosien tauon jälkeen voi jäädä mieleen lähes uskonnollisena kokemuksena. Muistelmia voi suositella varauksetta niin arjesta nauttijoille kuin siihen leipiintyneellekin: lukiessa kristallisoituu, että pienikin voi olla suurta. Kyse on vain näkökulmasta.

Mielipahan aliarvostettu taiteenlaji

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. WSOY 2010.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajassa ääneen pääsee 80-vuotias jäyhä ja jämpti suomalainen mies. Kirjan idea on yksinkertainen mutta toimiva: kirjan jokaisessa luvussa mielipahalle altis sankarimme päivittelee nykymenoa ja kertoo, kuinka asioiden tulisi olla. Mielipahaa aiheuttavat niin kevyt- eli likhtituotteet kuin auringonpaiste ja kastikkeen kanssa tarjoiltava riisikin. Huumori on tunnetusti vaikea laji, mutta Kyrö hallitsee sen erinomaisesti. Jossain vaiheessa teoksen kaavamaisuus on kääntyä itseään vastaan, mutta Mielensäpahoittajan tenho kantaa kuin kantaakin loppuun asti. On silti hyvä, ettei kirjaa ole venytetty loputtomiin. Kyllä voisi siitä jo mielensä pahoittaa.



Vaikka teoksen päähenkilön nykytilan manaaminen joskus hieman huvittavia piirteitä saakin, ei Kyrö aseta hahmoa naurunalaiseksi. Mielensäpahoittajan rehellisessä juroudessa on jotain sympaattista ja hyvin suomalaista. Mielensäpahoittajan voisi kuvitella vetoavan niin nuorempaan kuin varttuneempaankin ikäpolveen. Vanhemmat voivat samaistua päähenkilöön ja nuoremmat naureskella kaikille niille pienille tai suuremmille asioille, jotka voivat senioreille mielipahaa aiheuttaa.



Kyrön havainnot ovat hykerryttävän tarkkoja ja kieli rikasta. Mielensäpahoittaja on hauska, paikoin liikuttavakin teos, johon kannattaa tarttua, jos lukuelämys on vielä kokematta. Perinteisen kirjan lisäksi teosta on saatavilla myös äänikirjana.

Precious, DVD-videolevy, 2010

Elokuva kertoo mustan harlemilaistytön selviytymistarinan. Päähenkilö, Precious, on lukutaidoton teinityttö, jota laiminlyödään ja käytetään hyväksi hänen kotonaan. Kaiken lisäksi hänet potkitaan ulos koulusta, joten  hänen tulevaisuutensa  ei vaikuta lupaavalta. Hänen pelastuksekseen koituu erityiskoulu, johon hän pääsee kehittämään mm. lukutaitoaan. Ja erityisesti eräs sydämellinen naisopettaja, joka ottaa hänen siipiensä suojaan ja kohtelee häntä kuin omaa tytärtään. Käytännöllisesti katsoen opettaja onkin ainoa kunnon äiti, jota Preciousilla on koskaan ollut. Tarina on järkyttävä, ajatuksiaherättävä  ja todentuntuinen. Elokuvan loppu on kuitenkin olosuhteet huomioon ottaen onnellinen. Minussa elokuva herätti ajatuksen, että lapsi kyllä selviää pahoistakin vaikeuksista kunhan hänellä on tukenaan edes yksi turvallinen ja rakastava aikuinen.

Ikäraja 15v. Perustuu kirjaan: Sapphire, Precious: harlemilaistytön tarina, Like, 2010

Hytisevää kylmyyttä heinäkuun helteessä

Saksalaiskirjailija Kai Meyerin kiehtova ja vauhdikas fantasiatarina Jäinen valtakunta vie lukijan vuoden 1893 Pietariin ja ylellisen hienoon Aurora-hotelliin. Hotellin moninaiseen henkilökuntaan kuuluu myös 12-vuotias orpo poikatyttö Hiiri, jonka tehtävänä on kiillottaa äveriäiden matkalaisten kenkiä. Lumipyry ja kiristyvä pakkanen pitää Pietaria otteessaan, ja Hiiri alkaa epäillä, että viidennen kerroksen tsaarinsviitissä majailevalla asukkaalla ja hänen oudolla palvelijallaan saattaisi olla jotain tekemistä jäätävän kelin kanssa. Hotellin ensimmäiseen kerrokseen majoittuu puolestaan värikäs englantilainen lady Tamsin Spellwell, jolla on asioita selvitettävänä sviitin salaperäisen asukkaan kanssa. Myös Hiirellä on omat salaisuutensa, samoin hänen jo edesmenneellä äidillään.


Kai Meyer on saanut kirjaansa vaikutteita H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta sekä C. S. Lewisin Narnian tarinoiden valkeasta velhosta. Tarinassa on kaksi tasoa: toisaalta fantasiatasolla kaksi mahtivoimaa ottavat yhteen maailmanloppua enteillen, toisaalta eletään reaalimaailmassa tsaari Aleksanteri III:n Venäjällä. Mukaansatempaava nuorten fantasiakirja, jonka kuvaukset tuulessa pyörtävistä lumihiutaleista ja jääkukkia ikkunoihin piirtävästä pakkasesta viilentävät mukavasti heinäkuun lopun helteillä!

Uskallatko sukeltaa salakäytävään?

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Atena 2010.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Harjukaupungin salakäytävät johdattelee lukijan maailmaan, jossa kaikki on päällisin puolin kohdallaan. Pinnan alla kuitenkin kuohuu, eivätkä lukijat sen paremmin kuin teoksen henkilötkään osaa aavistella, minne tie johtaa.

Olli Suomisen elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan: on vaimo ja lapsi, omakotitalo ja työ kustantamossa. Elokuvakerho tuo piristystä toisiaan muistuttaviin päiviin. Suomisen keskiluokkainen idylli kuitenkin järkkyy, kun kuvioihin astuu nuoruuden mielitietty, nykyinen menestyskirjailija Kerttu Kara. Lapsuusmuistot ja ahdistavat unet alkavat kiusata Suomista, ja pian Suominen huomaa olevansa marionetti jonkun toisen käsikirjoittamassa esityksessä.

Jääskeläisen teos muistuttaa nimensä mukaisesti salakäytävää. Romaanin tapahtumien nykyhetkestä hypätään välillä Suomisen lapsuusmuistoihin, jotka valottavat Suomisen ja Karan välistä suhdetta. Elokuvilla on teoksessa suuri rooli, ja myös unimaailmalla leikitellään. Harjukaupungin salakäytävät sijoittuu Jyväskylään, ja tarkat ympäristökuvaukset nostavat kaupungin lähes henkilöhahmon asemaan. Mielenkiintoista on myös sosiaalisen median tunkeutuminen kirjallisuuteen: Harjukaupungin salakäytävissä Facebookilla on hämmästyttävän merkittävä rooli tapahtumien kulussa.

Jääskeläisen hienovaraisesti nyrjähtänyt todellisuus saa aikaan kylmiä väreitä, kun malttaa lukea riittävän pitkälle. Teos käynnistyy hitaasti, ja Suomisen staattinen arki on paikoin pitkästyttävää seurattavaa. Teokseen varkain hiipivä vangitseva, paikoin uhkaavakin tunnelma kuitenkin palkitsee lukijansa. Tiiviin tunnelman ansiosta voi antaa anteeksi henkilöhahmojen kulmikkuuden ja kerronnan ajoittaisen kömpelyyden. Teoksesta on hankala paljastaa paljoa pilaamatta lukuelämystä. Lukijan on itse uskaltauduttava salakäytäviin. Määränpää on todellakin arvoitus, sillä teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan. Loppuratkaisut ovat luettavissa Atenan verkkosivuilla.

Nostalgiaa helposti nautittavassa muodossa

Anna Gavalda: Karkumatka. Gummerus 2010.

Anna Gavaldan ihastuttava pienoisromaani Karkumatka on täydellistä luettavaa kiireettömään kesäpäivään. Sisarukset Garance, Lola ja Simon ovat matkalla sukulaisensa häihin. Sisarusparven kuopus Vincent ei pääse töidensä takia paikalle, ja kolmikko päättää karata häntä tapaamaan. Alkaa päivän mittainen riemukas ja haikea pakomatka lapsuuteen, kauas häähumusta, avio-ongelmista ja aikuiselämän velvollisuuksista.

Kirja on vain 120 sivua pitkä, eikä tilaa ole tuhlattu henkilöiden syvälliseen esittelyyn. Gavalda on kuitenkin onnistunut ihailtavalla tavalla puhaltamaan hahmoihinsa hengen. Henkilöt eivät ole kiiltokuvia vaan rosoisia, välillä kapeakatseisia ja ilkeitäkin. Sisarusten keskinäisestä suhteista huokuu lämpö ja aitous, ja hyväntahtoinen naljailu voisi olla suora otos oikeasta elämästä. Ainakin siskojen tai veljien kanssa kasvaneiden luulisi viehättyvän Karkumatkasta.

Karkumatka on samaan aikaan hauska ja elämänmakuinen. Teoksen näennäisestä kepeydestä huolimatta siitä löytyy melankolinen pohjavire. Aikuisuus tarkoittaa paitsi mahdollisuuksia, myös luopumista. Jokaiselle yli 12-vuotiaalle lienee tuttua haikailu kaukaisiin lapsuuden kesiin, jolloin aurinko paistoi, järvivesi oli lämmintä, ruoho vihreämpää ja mansikat makeampia. Karkumatka on oikotie noihin huolettomiin päiviin. Kun uppoaa lukemiseen, heinäsirkan sirityksen voi melkein kuulla.

Huumoria ja seikkailuja helppolukuisissa kirjoissa

Maailman pienin koira, chihuahua Sihis, seikkailee Harri István Mäen uusimmassa Sihis-kirjassa Sihis ja kummituskameli. Sihiksen oma kummitusperhe on juuri laskenut laivansa ankkuriin Pääkallopoukamaan ja odottelee talven tuloa, kun posti tuo hälyttäviä uutisia: kummituskameli on kadonnut Valittavan Aaveen autiomaassa. Minne kameli on joutunut? Piileekö kamelin katoamisessa jokin salaisuus? Sitä Sihis ja kummitusperhe lähtevät selvittämään. Kirja on taattua, kotimaista Keltanokka-sarjaa, jossa vaikeimmat sanat on tavutettu.

Kaverukset Lasse ja Maija lyövät jälleen viisaat päänsä yhteen Martin Widmarkin uusimmassa Lasse-Maijan etsivätoimisto –sarjan kirjassa Koulun arvoitus. Tällä kertaa joku levittää Vallilan kaupungissa väärennettyjä kympin seteleitä. Setelit ovat taitavasti tehtyjä, ja jäljet johtavat Vallilan kouluun, jonne on juuri hankittu uusi kopiokone. Kuka seteleitä jäljentää? Kaisa-opettaja, kouluterveydenhoitaja, talonmies vaiko itse rehtori? Lasse, Maija ja poliisimestari ovat jälleen selvittämässä visaista mysteeriä.

Teemu Saarisen Werneri-sarjaan kuuluva kirja Mummoni on pankkirosvo kertoo koulupoika Toukosta, tämän mummosta ja mummon parhaasta ystävästä Sennistä. Mummoa uhkaa vanhainkoti, mutta hän ei kohtaloonsa alistu, vaan ennemmin karkaa Toukon perheen Ladalla. Mukaansa mummo houkuttelee Toukon, ja Senni pelastetaan vanhainkodista. Ensin ryöstetään pankkeja Suomessa, mutta pian kolmikko siirtyy jo Ruotsin ja Norjan puolelle. Rosvot kohtelevat ryöstettyjä pehmein ottein: pankkien henkilökunta ja asiakkaat teljetään kassaholviin kahvin, pullan ja sanaristikoiden kera. Kuinka koplan mahtaa käydä? Mitä ryöstösaaliilla tehdään? Se selviää, kun luette tämän huumorintäyteisen kirjan!

Hersyvää koululaishuumoria

Tapahtuuko Ruojan kaupunginosassa yliluonnollisia asioita? Näitä selvittävät kaverukset Vallu ja Pate Tuula Kallioniemen kirjassa Valopäiden veljeskunta. Pojat uskovat, että heidän koulussaan on humanoideja, jotka aikovat viipaloida koulun, lastata ufoon ja kuljettaa ulkoavaruuteen. Koulu oikein vilisee epäilyttäviä tyyppejä: rehtori on selvännäkijä, kouluterveydenhoitaja on ihmissusi ja keittäjä on noita. Lisäksi koulussa majailee räyhähenkiä, kotitonttu, kummitus, enkeleitä ja keijuja.


Vallu ja Pate ovat myös erityisen kiinnostuneita kahdesta luokkansa tytöstä, Dianasta ja Helinästä, jonka on pakko olla keiju jo nimensäkin puolesta. Vallulla ja Helinällä synkkaa, mutta Pate ei saa Dianaa kiinnostumaan itsestään edes salaisella lemmenjuomalla.

Kirja on täynnä hersyvää huumoria, joka kutittaa taatusti nauruhermoja. Myös vauhtia riittää, kun Valopäiden veljeskunnalla on kädet täynnä työtä selvittäessään koulunsa yliluonnollisia tapauksia. Kirjan hauskasta kuvituksesta vastaa sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Jii Roikonen.

Koululaisen arjesta lämpimästi

Miltä tuntuu jättää tutut ympyrät ja muuttaa kauas kotiseudulta, siitä kertoo Katariina Romppaisen lastenkirja Roolipeliä. Reipas poikatyttö Venla on juuri muuttanut Itä-Lapista Etelä-Suomeen äitinsä kanssa. Koulu on kohta alkamassa kesän jälkeen, ja Venla odottaa innolla ensimmäistä koulupäivää 4C–luokalla. Erityisesti Venla on innoissaan tulevista kavereista, varsinkin toisista tytöistä, sillä pohjoisessa Venla on ollut kyläkoulussa luokkansa ainut tyttö. Toisaalta olo on haikea: isää ja Jussi-serkkua on ikävä. Onneksi on nettipuhelut ja webkamera, niin voi jutella isän kanssa kasvotusten, vaikka välissä on monta sataa kilometriä.


Koulu ei kuitenkaan ala Venlan iloisten odotusten mukaisesti, vaan uudet luokkatoverit suhtautuvat mutkattomaan ja reippaaseen Venlaan nyreästi: tytöt ovat kerrassaan kummallisia, pojat eivät huoli jalkapallopeliin ja uusi opettajakin vaikuttaa tiukkapipoiselta. Seuraavat viikotkaan eivät tuo muutosta toisten suhtautumiseen, ja Venla on allapäin. Elämä ei ole todellakaan helppoa, kun sopassa porisevat uusi paikkakunta, uusi koulu, uudet luokkatoverit, Venlan puhuma Lapin murre ja suorasukainen luonne: hän sanoo niin kuin asiat ovat turhia kiertelemättä. Isä ehdottaa Venlalle uutta harrastusta, judoa. Matkalla judoharkkoihin Venla kuitenkin erehtyy talosta ja päätyy aivan toisenlaisen harrastukseen piiriin.

Kirjassa on klassisten tyttökirjojen aineksia: räväkkä Venla sulattaa sydämet kuin Montgomeryn Anna konsanaan. Lukijan on helppo samaistua Venlaan ja asettua hänen puolelleen. Koululaisen arjen lisäksi kirjassa kuvataan myös laajempia ja vakavampia aiheita kuten kyläkoulujen kuolemaa ja juurettomuutta. Lisäksi kirja on hyvä lisä harrastusaiheisiin kirjoihin.

Mini-ihmisten elämää puussa

Millaista on olla puolitoista millimetriä pitkä ja asua puussa? Siitä kertoo Timothée de Fombellen esikoiskirja Tobi Lolness. Tobi asuu suuressa tammessa, itse asiassa kokonainen pienten ihmisten yhteisö asuu siellä. Tobin perheeseen kuuluu äiti Maia ja isä Sim, joka on tiedemies. Tutkimustyötä tehdessään isälle selviää eräs hyvin käänteentekevä seikka, jota hän ei kuitenkaan halua paljastaa, koska se merkitsisi tammen vähittäistä tuhoa. Isän vaikeneminen tiedoistaan saa aikaan sen, että Lolnessin perhettä aletaan vainota. Heidät karkotetaan tammen latvasta alaoksille. Siellä asukkaat ovat harvassa, naapurit kaukana, mutta Tobi saa kuulla, että viiden tunnin matkan päässä heistä asuu ikäisensä, Elisha Lee -niminen tyttö. Tobi päättää etsiä tytön, sillä ”jos eristyksissä elävä lapsi kuulee, että korkeintaan päivämatkan päässä asuu toinen samanikäinen, ei mikään estä häntä etsimästä tätä käsiinsä”.

Kirjan kerronnassa liikutaan eri aikatasoilla: nykyhetkestä palataan menneeseen ja taas palataan takaisin useaan kertaan. Tarina pysyy silti hyvin kasassa ja jännitys säilyy. Kirjan vahvuus on yllättävyys. Tobi voi olla mitä pahimmassa vaarassa ja lukija luulee jo hänelle käyvän huonosti. Vaarojahan puussa riittää vain puolitoista millimetriä pitkälle pojalle – jäädäkö hämähäkin välipalaksi vai livetä oksalta ja pudota tyhjyyteen! Aina löytyy kuitenkin yllättäen jokin keino, mikä pelastaa Tobin. Kirja pitää mahtavasti otteessaan: lukija hämmästyy aina uudelleen tapahtumien saamaa käännettä.

Kuinka käy Lolnessin perheen? Pelastuuko puu? Loppu jää kutkuttavasti avoimeksi – myös tuleva jatko-osa on pakko lukea!

Yksinhuoltajan arkea

Eve Hietamies: Yösyöttö. Otava 2010.

Toimittaja Antti Pasasen elämä muuttuu, kun vaimo kaasuttaa taksin kyydissä synnytyssairaalan pihasta jättäen miehensä seisomaan vauvan turvakaukalon kanssa tupakointikieltomerkin alle. Harteitaan kohauttaen Pia oli todennut ”sori, mä en pysty tähän”, ja marssinut lähimpään taksiin. Antti ei voi tehdä muuta kuin mennä kotiin, ottaa töistä hoitovapaata ja opetella elämään puklurättien, kakkavaippojen ja äidinmaidonkorvikkeiden kanssa.

Matkustelevaan elämään ja omaan vapauteensa tottunut Antti kärsii melkoisista sopeutumisvaikeuksista, mutta melko itsepäisesti kieltäytyy puhumasta niistä muiden kanssa. Neuvolatädin markkinoima ”verkostoituminen samassa elämäntilanteessa olevien kanssa” tuottaa jurohkolle suomalaismiehelle vaikeuksia, koska kotonaan lapsia hoitavien äitien synnytys- ja imetysjuttuja on niin vaikea kuunnella. Yksinäisyys ajaa Antin kuitenkin musiikkileikkikouluun ja joka-aamuisiin istuntoihin kodin lähellä sijaitsevaan leikkipuistoon. Puistossa Antti tapaa muita kotiäitejä ja saa aikuista keskusteluseuraa, tosin naistäyteistä sellaista.

Eve Hietamies kuvailee yksinhuoltajan arkea uskottavasti. Kirjaa ei ole kirjoitettu komediaksi, vaikka sellainen olisi aiheesta helposti irronnut. Antti kärsii oikeasti väsymyksestä, turhautumisesta, tylsistymisestä ja avuttomuuden tunteesta, joskaan hän ei äijämäisen asenteensa takia tuntemuksiaan syvemmin pohdiskele. Antti on kuitenkin kaikkine puutteineen sympaattinen hahmo, joka yrittää pärjätä uudessa elämäntilanteessa. Antin Paavoksi ristimä poika jää tarinassa lähinnä objektiksi, eikä Paavon äidin roolikaan ole suuri. Pian taustoja kyllä valotetaan jonkin verran, jolloin hänen käytöksensä saa selityksen, mutta muuten vaimo on lähinnä taustatekijä tarinassa.

Kirjaa voi suositella kaikille vauvaperheen arjesta kiinnostuneille. Sen parissa viihtyy melko hyvin, vaikka se ei mikään maailmaa mullistava teos olekaan.

Kahvintuoksua ja "taloustutkimusta"

Rimminen, Mikko: Nenäpäivä, Teos 2010.

Finlandia-palkinnon vuonna 2010 saaneen Nenäpäivän humoristinen pinta kätkee alleen surullisia vivahteita. Rimminen käsittelee teoksessaan koskettavasti yksinäisyyttä ja syrjäytymistä, vaikka samaan aikaan lukija saa naurahdella tarinan päähenkilön Irman teoille ja ajatuksille, ja Rimmisen käyttämille kielikuville.

Ihmisrakkaan Irman yksinäinen, kahvinjuonnin ja televisionkatselun rytmittämä elämä saa uuden käänteen, kun hän lähtee hetken mielijohteesta Keravalle hakemaan muuton tieltä pois jaettavia viherkasveja. Jostain syystä Irma eksyy väärään asuntoon, ja huomaa pian istuvansa ventovieraan naisen keittiössä juomassa kahvia pahkakellojen kotoisaa tikitystä kuunnellen. Irma ei kuitenkaan voi kertoa todellista syytä tuloonsa, koska omien virheiden myöntäminen on niin hankalaa. Niinpä hän mutisee miellyttävälle naiselle jotain epämääräistä markkinoista ja taloustutkimuksista samalla pahoitellen sitä, että unohti ensimmäisenä työpäivänään kaikki tarvittavat asiakirjat kotiin.

Ystävällisen ihmisen kanssa jutteleminen antaa Irmalle niin paljon iloa, että hänelle tulee pakonomainen tarve soittaa vieraiden ihmisten ovikelloja, ja tunkeutua sisälle hieman hölmistyneiden asukkaiden kotiin. Asukkaille Irma kertoo tekevänsä taloustutkimusta, ja kahvinjuonnin lomassa esittää sitten melko epämääräisiä kysymyksiä ihmisten taloudellisista tottumuksista. Vaikeuksiin hän joutuu siinä vaiheessa, kun hänen ammatillisuuttaan aletaan epäilemään, ja kyselyihin osallistuneet soittavat poliisille.

Irman henkilöhistoriaa ei oikeastaan avata kirjassa ollenkaan. Lukijalle ei esimerkiksi paljasteta, miksi Irmalla ei ole työtä tai läheisiä ystäviä, tai miksi hänellä on niin etäinen suhde poikaansa. Tämä ei kuitenkaan haittaa. Rimmisen teoksessa tärkeämpää ovat tunnelma, Irman taistelu yksinäisyyttä vastaan, sekä Irman tapaamat ihmiset. Ovelta toiselle kulkiessaan Irma nimittäin kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä yksinäisiä, elleivät yksinäisempiäkin, kuin hän.

Rimmisen käyttämä kieli on rikasta ja tuoretta. Lukemaansa saa maistella ja herkullisissa kielikuvissa vierähtää tovi jos toinenkin. Nopealukuinen romaani Nenäpäivä ei ole, mutta nautittava kieli ja omaperäinen tarina takaavat sen, että Irman seurassa viettää mielellään pidemmän aikaa. Rimminen on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka on yhtä aikaa surumielinen, todella hauska ja ihmiselämää syleilevä.

Kotiseutukokoelma

Tiesitkö, että Äänekosken kirjaston opintolukusalista löytyy kotiseutukokoelma? 

Kotiseutukokoelmaan on koottu Äänekoskea käsittelevää ja äänekoskelaisten tuottamaa aineistoa. Kokoelmasta löytyy tietokirjoja, kaunokirjallisuutta ja runoja, sekä cd- ja dvd-levyjä. Valikoimaan kuuluu esimerkiksi Hietaman koulun keittokirja, Suomiaisten koulun musiikkinäytelmä-dvd Tarinoita Kalevalasta, sekä Urho Vileniuksen Valoa kansalle. Lisäksi kotiseutukokoelmasta löytyy koulujen, kylien, järjestöjen ja tehtaiden historioita, sekä äänekoskelaisten kaunokirjailijoiden teoksia. Kotiseutukokoelman aineisto on lainattavissa ja varattavissa normaalisti.