Petri Tamminen: Muistelmat. Otava 2004.
Petri Tammisen Muistelmat on eriskummallinen edes löyhästi omaelämäkerralliseksi teokseksi. Ensinnäkin Tamminen päätyi julkaisemaan ”muistelmansa” vain 37-vuotiaana. Lisäksi muistelmilla on pituutta alle 80 sivua. Tamminen ei muutenkaan ole sanoja tuhlaillut: teoksen luvut ovat sivun tai kahden mittaisia. Tamminen onkin lyhytproosan mestari. Koska teksti on hyvin aukkoista, jää lukijalle paljon tilaa tehdä omia päätelmiään. Toisaalta Tamminen onnistuu kertomaan vähäsanaisuudessaankin paljon, ja tämä eleetön sanataiturointi tekee kirjasta valtavan nautinnollista luettavaa.
Teos poikkeaa tavallisista muistelmista ennen kaikkea sisältönsä puolesta. Tammisen Muistelmista ei juuri glooriaa löydy. Sen sijaan Tamminen hemmottelee lukijoitaan tarkkanäköisillä ja humoristisilla tuokiokuvilla, välähdyksillä eletystä elämästä. Tamminen tuntuu teoksessaan ivaavan koko elämäkertakirjallisuutta, jossa usein saavutukset ovat mahtavia ja normaali arki kirosana. Tammisen Muistelmat taasen nostaa nimenomaan arjen parrasvaloihin.
Tamminen kuvaa hienosti, kuinka sattumanvaraisia ja ehkä merkityksettömältäkin tuntuvia asioita muistiimme ankkuroituu. Teos saa lukijan kysymään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Selkein muisto omista häistä saattaa liittyä kirkon maton kuviointiin, ja paluu työkaluvajaan vuosien tauon jälkeen voi jäädä mieleen lähes uskonnollisena kokemuksena. Muistelmia voi suositella varauksetta niin arjesta nauttijoille kuin siihen leipiintyneellekin: lukiessa kristallisoituu, että pienikin voi olla suurta. Kyse on vain näkökulmasta.
