Lunta, lunta, lunta.....

Orhan Pamuk: Lumi. Tammen keltainen kirjasto. 2005.

Orhan Pamuk on turkkilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Jo vuonna 2004 New York Times julisti Lumen yhdeksi vuoden tärkeimmistä kirjoista.

Lumi ei ole helppo kirja, kuten eivät ole muutkaan Pamukin kirjat. Mutta Lumi on upea kirja, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen! Niinpä siihen kannattaa tarttua, keskittyä ja lukea intensiivisesti. Kirjasta saa paljon.

Päähenkilönä Lumessa on runoilija nimeltä Ka. Ka on paennut sotilasvallankumousta Turkista Saksaan 1980. Kahdentoista vuoden kuluttua hän palaa kotimaahansa toimittajan ominaisuudessa tekemään juttua Koillis-Turkissa sijaitsevan Karsin kaupungin vaaleista sekä alueen nuorten naisten itsemurha-aallosta. Lumisade katkaisee yhteydet ulos kaupungista ja sotilaat tekevät verisen vallankaappauksen. Ka tapaa nuoruudenrakkautensa ja ajautuu hänen kanssaan suhteeseen. Juonenkäänteet ovat moninaisia, yllättäviä.

Lumi on tunnelmaltaan erikoinen, tiheä. Kuten kirjan nimikin kertoo, yhtenä keskeisenä elementtinä kirjassa on lumi, jota sataa, sataa ja sataa. Lumi tuo aavemaisen ja unenomaisen tunnelman romaaniin. Klassinen romaanirakenne rakentuu useiden lainausten, viitausten ja intertekstuaalisen kudelman ympärille. Romaanissa on paljon henkilöitä, paljon näkökulmia, paljon erilaisia aatteita. Se auttaa ymmärtämään islamistien, separatistien ja useiden muiden ajatusmallien tarkoituksen. Samalla se auttaa ymmärtämään, miksei esim. keskeistä kurdikysymystä niin vain ratkaistakaan. Tai miksi toiset haluavat liberaalin demokratian, toiset puoltavat islamistista valtiota. Jokaisella on mielipiteensä ja se on yhtä väärä tai oikea kuin toisenkin. Yhtä totuutta ei ole, joten sovun syntyminen on mahdototnta.

Lumen juonenkäänteet ovat salapoliisiromaanimaisia. Näkökulmien vaihdokset tulevat yllättäen ja ratkaisut ovat toisinaan erittäin yllättäviä. Asioita tarkastellaan useasta eri näkökulmasta, monen henkilön kautta. Esimerkiksi pedagogisen instituutin rehtorin murha kuvataan aluksi taustatapahtumana päähenkilöiden kahvilatapaamiselle, sitten kuunnellaan rehtorin elämän viimeiset hetket tarkemmin kasettinauhurista. Sanomalehtikirjoitusten "lainaaminen", aikatasojen muutokset ja sisäiset tarinat ovat myös tyypillistä Pamukia. Esimerkiksi pienilevikkisen Rajakaupunginuutisten uutisjutut etukäteen kirjoittavan päätoimittajan tekstit ovat keskeisessä asemassa kirjassa. Edellispäivänä tehdyt uutiset muutuvat todeksi ilmestyessään.
Lumi on herättänyt vihaa Turkissa. Politiikkaa on toki aiemminkin ollut Pamukin kirjoissa, mutta ei ehkä näin keskeisesti ja kantaaottavasti. Kirjojen päähenkilöt ja tärkeimmät sivuhahmot ovat monesti olleet vasemmistolaisia toimittaja-kirjailijoita tai ovat olleet äärivasemmistolaisessa toiminnassa mukana menneisyydessään. Pamukin ihmiskuva on lämpimän intellektuellinen. Ihmiset ovat älyllisesti suuntautuneita, pyrkivät sivistämään itseään, lukevat lehtiä, kirjoittelevat runoja ja proosaa sekä harrastavat teatteria. Toisaalta löytyy kapeakatseisia fundamentalisteja, jotka purkavat ahdistustaan murhaamalla väärässäolijoita.

Itä-länsi -asetelma on myös romaanin keskeisiä teemoja. Turkki on täynnä idän ja lännen vastakkainasettelua. Poliittinen kiihkoilu on johtanut kansanmurhiin, jotka ovat hurjuudessaan vertaansa vailla. Ataturkin hallinto herättää voimakkaita mielipiteitä. Osa ihmisistä ei hyväksu koko miestä eikä hänen aikaansa, osa palvoo häntä miltei pyhänä suurmiehenä.

Eurooppa on aina näyttäytynyt sivistyneenä paratiisina huonossa itsetunnossa rypeville kansoille. Ja turkkilaisetn huonoa itsetuntoa Lumessa parjataan oikein olan takaa. Yksinäisyys, eristäytyminen, syrjäytyminen ja keskinäiset kiistat ovat toisaalta huvittavia, toisaalta surullisen traagisia. Länsi ei ollutkaan aivan sitä mitä odotettiin.

Lumi on nerokas ja järkyttävä kirja. Se on julmankaunista luettavaa. Siinä on runsaasti viittauksia myös Pamukin aiempaan tuotantoon, joten jos on tutustunut Pamukin muihin teoksiin, romaanista löytää vielä uusia tasoja. kertojan vaihteleva rooli teoksessa on mielenkiintoinen ratkaisu.  Romaanin loppupuoli sai minut hieman tuskastumaan kun henkilöt kävivät välillä uuvuttavan pitkiä poliittisia keskusteluja, jotka kestivät ja kestivät, alkoivat alusta vain päätyäkseen - ei mihinkään. Uskon että tälläkin on merkityksensä, keskustelua keskustelun perään käydään ympäri maailman yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta kun on tarpeeksi paljon eri kulttuureita, kansoja ja yksilöitä, lopputulos on usein - ei mikään.

Matka itseen

Mercier Pascal: Yöjuna Lissaboniin, Tammi 2010



"Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”


Sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius tulee estäneeksi naista hyppäämästä sillalta. Tämä sattuma johdattaa Gregoriuksen portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon maailmaan – ja muuttaa hänen elämänsä. Gregorius jättää taakseen tavanomaisen arkensa ja yllättyneet kollegansa ja lähtee junamatkalle kohti Lissabonia, kiehtovaa, kaunista Portugalin pääkaupunkia. Gregoriusta ajaa pakonomainen halu saada tietää lisää arvoituksellisesta kirjailijasta Amadeu Pradosta ja hänen elämänfilosofiastaan.

Lissabonissa Gregorius etsii käsiinsä kirjailijan tunteneita ihmisiä, ja tutustuu samalla diktatuurin ikeen alla eläneeseen maahan. Monien ihmisten toisistaan poikkeavat käsitykset kirjailijasta muodostuvat käänteentekeväksi Gregoriukselle itselleen. Matka on klassinen metafora muutokselle ja myös tässä romaanissa konkreettinen matka Portugaliin vaertautuu Gregoriuksen matkaksi omaan itseensä ja identitettiinsä.

Yöjuna Lissaboniin on jännittävä ja kiehtova retki ihmisen sielunmaisemaan. Se on psykologinen jännityskertomus kirjallisuuden ja historian maailmasta ja monisyinen kuva siitä, miten ihminen rakentaa identiteettinsä. Sattuma, kohtalo, voi muuttaa yhdessä hetkessä kaiken.

"Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”

Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri joka on toiminut mm. filosofian opettajana. Amadeu Pradon kirjaa voisikin kuvailla filosofiseksi elämänoppaaksi. Niiden kautta Greogorius syventää tietoisuuttaan omasta elämästään. Myös lukijassa tämä herättää monelaisia ajatuksia. Romaanista riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Lumoava lukukokemus!